Tarina siitä, miten kolme kundia päätyi 28 tunnissa Tampereelta Suomen korkeimmalle kohdalle. Varoitus: tämä stoori sisältää tyhmänrohkeita ratkaisuja, pirusti onnea, liikaa ajoa liian lyhyessä ajassa ja tietysti turhan vähän unta. Onko tämä sitä kuuluisaa suomalaista sisua vai jotain ihan muuta?
Johdanto
Suomen korkein kohta Halti-tunturilla (1324 m) ei ole maailman ihmeellisin paikka. Maantieteellisesti muuten niin tasaisen Suomen käsivarsi hipaisee Skandien vuoristoa, mutta surullinen fakta on se, että kaikki oikeat vuoret ovat Norjan ja Ruotsin puolella. Meille jää vain tuntureita, eikä korkein kohtamme ole edes huipulla vaan rinteessä. Oikeastaan käsivarren perukoilla oleva Halti (ks. alla) taitaakin olla yleisessä tiedossa lähinnä korkeimman statuksen ja jylhän nimensä johdosta. Tämä kuitenkin riitti motivoimaan meidät seikkailulle kohti pohjoista ja kokeilemaan nopeaa Haltin haltuunottoa.
Lauantai 14.5.2016: kaikki on mahdollista!
Vuoden 2016 toukokuu lähti käyntiin normaalisti vapun jälkimainingeissa ja lukuvuoden lähestyessä loppuaan. Helsingissä oli todella lämmintä, eikä lumesta ollut tietoakaan. Meillä oli Miskan kanssa ollut jo pidemmän aikaa puhetta, että jonkinlainen hauska pieni seikkailu voisi elävöittää loppukevättä mukavasti. Tämä idea ei kuitenkaan vielä ollut saanut tuulta alleen.
Lauantaina 14.5. järjestettiin Helsingissä HCR puolimaraton, johon olin osallistunut. Juoksu meni nappiin, minkä takia olin varmaan erityisen vastaanottavaisella tuulella. Näin ollen Miskan soittaessa ja ilmoittaessa, että ”nyt sun pitää Erkki pakata kamat ja hypätä seuraavaan junaan Tampereelle, no questions asked”, totesin, että “hitto, miksi ei, let’s mennään!”. Jatkoa ajatellen oli muuten erittäin hyvä, että tajusin vielä kysäistä, jos olisi mitään oleellista pakattavaa. Miska totesi tähän klassisesti, että ”ota nyt vaikka joku lämmin takki, ettei tuu sitten paha mieli”. Ei muuta kuin himaan, kamat kasaan ja junaan!
Junasta hyppäsin jalat snadisti jumittaen suoraan bussiin, missä Miska ja Kalle kiteyttivät suunnitelman. Vuokrataan halvalla auto ja ajetaan Lofooteille! Miksi? Koska siellä pitäisi olla niin pirun siistiä! Paljonko meillä on aikaa? Noin kolme päivää, koska Kallella on keskiviikkona tentti. Oolrait, missäs se autovuokraamo on? Ai lentokentällä? Ja sinne on viimeiseltä bussipysäkiltä matkaa vajaa neljä kilsaa? Ei kait siinä sitten!
Vajaa kilsa ennen kuin pääsimme perille, tajusimme että lentokenttä ja autovuokraamo ovat kiinni. Soitimme hyvin pöllämystyneen oloiselle vuokraamon jäbälle, joka totesi, että heidän toimipisteensä on keskustassa ja sieltä voisimme saada auton. Bonarina hän päätti myös tulla hakemaan meidät lentokentältä, kun kauniisti pyysimme! Pian olimmekin tämän hyvin tarpeellisen ympyrälenkin jälkeen takaisin keskustassa. Vuokrasimme auton ja naureskelimme yhdessä vuokraajan kanssa Miskan ”hulvatonta” vastausta hänen kysymyksestä matkamme kohteesta. Vai Lappiin viikonloppumatkalle, hauska heitto!
Kello oli noin 11 illalla, kun kaiken tämän säädön jälkeen pääsimme viimein matkaan. Kalle toimi ensimmäisenä ajajana ja Miska apukuskina. Meikäläinen sai ensimmäisen lepovuoron, kun olin vähän urheillutkin aamupäivällä. Ensimmäisen tunnin aikana saimme myös hiottua matkasuunnitelman minttiin. Tämä pläni sai reissun lopputuloksen kannalta kohtalokkaan käänteen, kun joku meistä keksi, että Suomen korkein kohta Haltihan oli ihan matkan varrella ja että sen voisi käydä ottamassa nopeasti haltuun. Eihän sillä pahemmin ole korkeuttakaan!
Tämä idea meinasi ottaa vielä takapakkia, kun selvittelin asiaa ja huomasin, että Suomen puolelta Haltille menisi minimissään pari päivää vaeltaen suuntaansa. Satuin kuitenkin bongaamaan linkin, jossa todettiin, että Norjan puolelta pääsee autolla kymmenen kilometrin päähän ja vaikka reitti onkin vähän haastavampi, niin sen pystyy suorittamaan hyvillä keleillä varsin nopeasti. Jes! Pienen hiomisen jälkeen, alustava suunnitelma oli jotakuinkin tällainen:
- Kalle ajaa Miskan tukemana meidät Tornion ja Kilpisjärven välille, samalla kun Erik latautuu.
- Erik jatkaa hyvin levänneenä niin lähelle Haltia kuin mahdollista poikien torkkuessa. Tavoitteena olla Haltin juurella sunnuntaina puolen päivän aikaan.
- Vikkelästi Halti haltuun, huipulla noin kahden kolmen aikaan iltapäivällä. Nopeat somekuvat muistoksi ja takaisin alas.
- Haltin juurelta matka jatkuu Tromssaan bisselle ja saunaan. Yövytään siellä.
- Maanantaina tsekataan Lofootit. Yöllä lähdetään ajamaan takaisin Suomeen. Kalle jää Vaasaan ja me jatketaan Miskan kanssa Etelään.
Kannattaa pitää tämä aikataulu mielessä, sillä voi pojat, kun se eli. Homma oli kuitenkin tässä vaiheessa näpeissä ja meikän aika nukkua!
Sunnuntai 15.5.2016: suuntana Suomen huippu!
Voin muuten luvata, että nukkuminen pienen vuokra-auton takapenkillä, samalla kun Miska pitää Kallea vireänä luukuttamalla täysillä radiota ja vaihtamalla ilmastoinnin tasaisin väliajoin jääkylmästä kuumaan, on yllättävän haastavaa. Sain sentään muutaman tunnin hämyistä unta, mutta Tornion kohdilla reissuhype alkoi olla kasvanut niin suureksi, että unen päästä ei enää saanut kiinni. Kalle ja Miska päättivät siinä vaiheessa siirtyä Ruotsin puolelle ajamaan, jos siellä olisi vaikka mielenkiintoisempia maisemia.
Päätimme, että Muonion kohdalla vaihdetaan kuskia, mutta sitä ennen tuli vielä yllättävä pysähdys. Miska bongasi liikkuvasta autosta lompakon keskeltä tietä ja päätettiin palauttaa se omistajalle, joka selvisi henkkareiden avulla. Hän oli vissiin viettänyt vähän rankempaa lauantai-iltaa, mutta pienestä tumuisuudesta huolimatta kiitteli meitä vuolaasti. Päivän hyvä työ tehty ja matka jatkuu!
Muoniossa nappasimme välipalaa ja meikä pääsi rattiin. Pojat simahtivat saman tien, mikä ei omaa meininkiä haitannut, sillä maisemat alkoivat olla aika komeita. Ainoa asia mikä vähän huoletti, oli se, että Tornion kohdilla maassa oli jo alkanut näkyä lunta ja nyt sitä oli enemmän ja enemmän. Kuulostaa varmaan idiootilta, mutta etelän poikina ei meillä käynyt edes mielessä, että Lapissa on toukokuun alkupuoliskolla vielä täysi talvi meneillään. Ja nousua oli vielä jäljellä.
Kilpisjärvellä pysähdyimme täydentämään varusteita, sillä meillä ei oikeastaan ollut mukana muuta kuin vaatteet päällä. Miskan johdolla keräsimme kuitenkin nopeasti legendaarisen selviytymispaketin:
- Tulitikut
Sixpackkoppa, koska Norjassa on niin kallista- 6 suklaapatukkaa
Minttukaakao1,5 litraa JaffaaJoku keitin- 3 litraa vettä
- 3 banaania
- Makkaraa
Kartta- 6 muovipussia
- Kallelle sukat
Voin kertoa, että erityisesti muovipussit tulisivat pelastamaan koko meidän reissuhypen. Minttuviina vaihtui Alkon puutteessa 1,5 litran Jaffaan ja keitin sekä kartta jäivät uupumaan. Lisäsimme kuitenkin viime hetkellä koriin noin 200 g kimpaleen määrittelemätöntä lihaa. Näillä varmaan pärjäisi hyvin parin tunnin vaelluksen.
Norjan puolelle pääsimme noin puolen päivän aikaan, auringon paistaessa täysillä taivaalta. Tässä vaiheessa päätin, että nyt kuskillekin tekisi pienet torkut hyvää, sillä olihan tässä jo yli 12 tuntia ajoa takana. Olimme hiukan myöhässä aikataulusta (noin kolmisen tuntia), mutta fiilikset olivat korkealla. Kiivetessä voisi sitten kiristää tahtia!
Nokosten jälkeen tunnelma kohosi entisestään, kun Norjan puolella tunturimaisema alkoi muuttua oikeasti vuoristoiseksi. Haltin juurelle oli kuitenkin vielä yllättävän pitkä matka, sillä jouduimme kiertämään kokonaisen vuorijonon ennen kuin tie alkoi nousta. Pääsimme viimein oikean vuonon pohjukalle ja lähdimme ajamaan ylös maantietä, kunnes aivan odottamatta: Game Over. Tiellä edessämme oli metrin korkuinen lumivalli. Pysähdyimme ja arvioimme, että vaelluksen lähtöpaikkaan oli vielä lähemmäs parikymmentä kilometriä matkaa. Mitäs sitten?
Epätoivoisen ajoyrityksen (pieni etelän Micramme ei yllättäen kivunnut lumivallia) jälkeen totesimme, että ei tämä tähän voi tyssätä. Haltille oli päästävä! Pilvetön taivas ja aurinkoinen sää varmaan vaikuttivat siihen, että tässä vaiheessa emme vielä edes ajatelleet luovuttamista. Ajoimme auton parkkiin ja aloimme valmistautua vaellukseen, jonka pituudesta ei ollut varmuutta. Myös varusteemme herättivät hilpeyttä: meillä ei ollut mitään vaellusvälineitä mukana, vaan kaikilla tennarit jalassa, itse taisin olla vielä farkuissa. Kallen kenkätilanne oli kaikista löysin, sillä hänellä oli vaan rikkinäiset skeittikengät (eipä sen takkikaan kummoinen ollut kuten kuvassa näkyy). Hienointa oli kuitenkin se, että Miskalla jopa oli vaelluskengät mukana, mutta nähtyään meidän tilanteemme, hän päätti solidaarisuudesta jättää ne autoon. Mulla oli ikuiseksi onnekseni se lämmin kevättakki. Kiitos Miska, ei tullut paha mieli.
Kello oli parkkipaikalta lähtiessämme puoli neljä. Alkuperäisen aikataulun mukaan meidänhän piti olla tässä vaiheessa jo Haltin huipulla, mutta olimme kuitenkin varmoja, että pääsisimme vielä illaksi nauttimaan huurteisia Tromssaan. Parin kilometrin jälkeen näimme kyltin, jossa mainostettiin vesiputousta. Päätimme tehdä 400 metrin ylimääräisen koukun ja se kannatti. Jälkikäteen luin, että sillalta bongaamamme ärisevä vesiputous (Gorzifossen) droppaa yli 150 m (!!!) ja on suosittu benjihyppypaikka. Upea mesta, voin suositella! Meillä ei kuitenkaan ollut erityisesti aikaa jäädä fiilistelemään, joten jatkoimme matkaa.
Ensimetreillä kävi selväksi, että tästä tulisi pitkä ja vaikea reissu. Reitti kulki suurien kumpareiden yli kohti Haltin juuren tasannetta. Kumpareet olivat lumen peittämiä, mutta keväinen aurinko oli sulattanut puolen metrin korkuista lumihankea niin että se ei kestänyt kävelijän painoa ja vuorotellen dippasimme polvia myöten lumeen. Katukävelyyn soveltuvat tennarit imivät siinä vaiheessa pari desiä lunta sisään eikä aikaakaan, kun sukat olivat läpimärät. Muistan elävästi, että matkattuamme näin noin puoli tuntia, bongasimme kyltin, jossa luki: ”Halti 16 km”. Kuittasimme tämän ja jatkoimme talsimista.
Muutaman tunnin vaelluksen jälkeen pääsimme viimein kumpareiden yli tasangolle, jonka toisella puolella Haltin oli oltava. Tien vieressä oli modernin näköinen EA-tunnuksilla merkitty mökki sekä kyltti, jossa luki, että matkaa oli jäljellä 10 km. Jes! Kello oli puoli yhdeksän illalla ja matkanteko oli jo vähän aikaa ollut suhteellisen hiljaista lähinnä motivaatiota madaltavien märkien jalkojen takia. Kylmä meillä ei kuitenkaan ollut, sillä keli oli vieläkin täydellinen: pilvetön taivas, ei tuulta ja aurinko paistoi edelleen täysillä. Lämpötilakin oli plussan puolella, mutta väsymys alkoi pikku hiljaa painaa. Tarkistimme mökin olevan lukossa ja pidimme miettimistauon sen terassilla. Nyt tuntui siltä, että luovuttaminen oli ensimmäistä kertaa ajatuksissa, vaikka kukaan ei sanonutkaan sitä ääneen. Minä aloin miettiä, että jos mulla olisi mökki täällä, niin mihin laittaisin vara-avaimen ja uskomattoman aivotyön päätteeksi löysin terassin alta styroksisen laatikon, jossa oli nipussa vara-avain! Käsittämätön voitto! Totesimme, että hätä ei lue lakia, päätimme, että jälkiä ei jätetä ja menimme sisälle.
Takan lämmittäessä ja kuivatessa märkiä sukkia sekä makkaran paistuessa fiilikset alkoivat taas nousta! Kyllähän me nyt veisimme tämän retken maaliin saakka. Lisäksi Miska paljasti salaisen aseensa, eli solmimme muovipussit kuivien sukkien päälle, jolloin jalat eivät kastuisi lumeen dipatessa. Nerokasta! Vajaan tunnin keräilyn jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa jättäen valtaosan kopasta mökkiin “palkinnoksi” onnistuneesta suorituksesta. Kohtahan olisimme jo huipulla ja matkalla kohti Tromssaa! Kello oli kymmenen illalla.
Pian huomasimme, että suorin reitti olisi ison järven (Guolasjávri) yli. Kävimme arvioimassa järven jäätä, sillä koko reissun jatkunut keväinen auringonpaiste ei nostanut luottoa sen kestävyydelle. Miska heitti jäälle kämmenen kokoisen kiven jäälle, joka molskahti suoraan sisään. Okei, sitä ei voi ylittää, täytyy kiertää.
Matka oli todella pitkä. Siis tajuttoman pitkä. Positiivisena puolena huomasimme pian ensimmäistä kertaa Haltin! Motivaation kannalta harmillista oli tosin se, että se ei tullut järveä kiertäessä yhtään lähemmäksi. Maisemat olivat kuitenkin upeat, lumista erämaata silmänkantamattomiin. Muutamaa isoa porotokkaa lukuun ottamatta, emme olleet nähneet ristin sielua parkkipaikan jälkeen ja olenkin aika varma, että olimme sillä hetkellä ainoat ihmiset kymmenien kilometrien säteellä. Minä koin tässä vaiheessa reissun ensimmäisen kuumotuksen, kun huomasin että puhelinverkkoa ei enää ollut ja aloin miettimään, että tiesikö tästä reissusta kukaan. Tyttöystävälle olin kai todennut, että lähdemme pohjoiseen ja siskolle taisin mainita nopeasti jotain Haltista. No, sille ei voinut nyt mitään.
Kun järvi oli viimein kierretty, olimme Haltin juurella. Olimme tässä vaiheessa talsineet jo melkein parikymmentä kilometriä, mutta itse huiputus oli vielä edessä ja korkeuseroa kyllä riitti. Vaikka aurinko valaisi taivaanrannassa edelleen, niin se ei enää oikein lämmittänyt ja tuuli oli yltynyt päästessämme tunturin juurelle. Löysimme kaksi mökkiä, joista toinen oli uusi ja lukossa ja toinen vanha, oveton ja muutenkin ränsistynyt. Majoituimme tähän paremmin ilmastoituun versioon ja kyhäsimme pienen nuotion kamiinaan. Siinä sitten järsimme lihamötikkää ja mietimme jatkoa. Olimme jo niin lähellä (mökin vieressä olevan kyltin mukaan 5 km huipulle), että kääntyminen ja talsiminen takaisin olisi tuntunut tappiolta, mutta pienoista hypen vajavaisuutta oli havaittavissa. Onneksi muovipussikikka oli kuitenkin toiminut moitteettomasti!
Tämä sijainti meidän piti alun perin saavuttaa kahden aikaan päivällä, mutta kello oli varttia vaille kaksitoista yöllä. Sanoimme hyvästit Tromssan oluille, mutta elättelimme vielä toivoa lämpimästä saunasta seuraavalle iltapäivälle. Jostain se hype pitää rakentaa!
Maanantai 16.5.2016: Halti haltuun!
Lähdimme kovasta tuulesta huolimatta eteenpäin, kohti ensimmäistä oikeaa nousua. Haltille oli opasteiden mukaan ihan vaellusreitti, mutta mehän emme sitä lumen takia nähneet. Seurasimme siis kyltin jälkeen alkanutta poroaitaa ja päätimme, että lyhin tie on paras. Olimme tässä vaiheessa kulkeneet varmaankin noin 10 tuntia ilman ihmiskontaktia ja täytyy sanoa, että yllätys oli suuri, kun yhtäkkiä tunturin takaa meitä alkoi lähestyä lumikelkka. Kelkka pysähtyi rinteeseen hyvin lähelle meitä ja saamelaisvaatteisiin pukeutunut mies hyppäsi ulos tarkastamaan aitaa. Minähän menin tietysti rupattelemaan hänen kanssaan ja kävi ilmi, että jaoimme yhteisen kielen: ruotsin! Kyselin häneltä kohtalaisella kielitaidolla, että missä Haltille menevä reitti menee, johon hän tokaisi että “siinähän se menee, mutta hahhah, ette te sitä lumen alta näe”! Päätin sitten kysyä häneltä rehellisesti, että uskooko hän meidän pärjäävän näillä kaupunkilaisvarusteilla huipulle. Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä, mutta totesi, että “no problem”! “Täällä ylhäällä on tarpeeksi kylmä, että lumi kantaa teidät hyvin ja matkanteko on helppoa. Ei muuta kuin ylös!”. Kiitin ja palasin poikien luo miettien, että kettuiliko hän minulle juuri todella julmasti vai uskoiko hän oikeasti meidän mahdollisuuksiimme. Ei voi tietää!
Tuuli sen kuin yltyi ja matkaa oli vielä ainakin neljä kilometria. Vaikka aurinko vielä vähän valaisi, niin lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle, joka tuntui tuulessa ja meidän varusteissamme vielä ekstra vilpoiselta. Tämä oli reissun kannalta kriittinen hetki ja muistan vieläkin, miten mietimme ringissä, että oliko tässä mitään järkeä. Jälkikäteen Kalle on todennut, että juuri tässä kohtaa hän salaa toivoi, että jompikumpi meistä sanoisi, että lähdetään nyt helvettiin täältä, jotta hän olisi voinut kompata, muttei itse halunnut sanoa sitä ääneen. Meikäläisellä oli (varmaan takkini ja äskeisen ihmiskohtaamisen ansiosta) ärsyttävän hyvä fiilis), joten otin roolin muistuttaa, että miltä tuntuisi, jos nyt kääntyisimme takaisin. Päätimme jatkaa matkaa.
Oma hilpeyteni otti kuitenkin pian osumaa, sillä pääsimme helpon nousun päätökseen. Tästä alkoi suora, jyrkkä (varmaan noin 30°) ja jäinen rinne, jonka huipulle meidän piti päästä. Yritin itse lähteä tennareilla kapuamaan, mutta liu’uin heti takaisin alas. Ehdin jo todeta, että tämä oli varmaan tässä, kun Kalle lähti vaan tasajalkaa kipuamaan rinnettä ylös. Käsittämätöntä. Yritin uudestaan ja sama lopputulos. Miska totesi, että ei kai tässä auta mikään ja lähti etenemään karhunkävelyä ylöspäin. Pudistin päätäni ja mietin nopeasti, että kuinka paljon osumaa tulee, jos liukuu ylempää alas ja osuu kivikkoon. Kalle viiletti tässä kohtaa jo sadan metrin päässä ja huhuili, että mikä kestää. No, kolmas kerta toden sanoo ja pääsin Miskan tyyliä matkien etenemään. Etenimme tasaisen varmasti kivikolta toiselle, kunnes rinne alkoi muuttua loivemmaksi ja edessämme alkoi aueta aava lumikenttä.
Fiilikset tässä vaiheessa olivat todella mielenkiintoiset. Kello oli kaksi aamulla ja huipulta pääsimme ihastelemaan miten yöttömän yön aurinko ei laskenut vaan ikään kuin kiersi meitä. Olimme myös oikeasti korkealla, sillä hanki oli jämäkkää pakkaslunta, johon ei oikein edes jäänyt jälkiä. Kylmyys ei tosin enää haitannut, sillä yli 20 kilometrin kävelyn jälkeen olimme saavuttaneet Haltin huipun ja siinä vieressä Suomen korkeimman kohdan. Muovipussit jalassa.
Tilanne oli suorastaan hysteerinen. Erityisen hulvatonta oli se, että kaiken tämän taistelun jälkeen olimme huipulla ehkä maksimissaan 10 minuuttia, ennen kuin lähdimme takaisin alas. Halti oli hallussa ja oli aika jatkaa matkaa. Laskimme myöhemmin, että meillä meni siirtymiseen Tampereelta Haltille yhteensä vajaa 28 tuntia. Aikamoista suorittamista!
Jäiset rinteet eivät tuntuneet adrenaliiniryöpyssä enää ollenkaan niin kuumottavilta ja päätimme itseasiassa liukua niitä alas. Olo oli huojentunut, sillä nyt ensimmäistä kertaa meillä oli edessä oleva reitti tiedossa, mutta samalla väsynyt, sillä pitkä kierto takaisin mökille ja autolle ei oikein jaksanut kiinnostaa. Minä vietin alastulon miettien sitä, että mitäköhän ihmettä olisimme täällä tehneet, jos joku meistä olisi vaikka murtanut nilkkansa. Positiivisia ajatuksia!
Pääsimme alas ja aloimme todella väsyneesti talsia järven viertä. Mökki ja erityisesti auto tuntuivat olevan älyttömän kaukana. Kävely oli todellista Via Dolorosaa ja muistan, miten Miska tyyliin nukkui kävellessään. Tässä vaiheessa tapahtui kuitenkin vielä kaksi huomionarvoista asiaa. Ensin, juuri kun olimme päässeet Haltin juurelle, pelastushelikopteri lensi hyvin matalalla meidän yli. Uupuneina mietimme, että ei kai se meihin voi liittyä. Toinen asia oli se, että kääntyessäni katsomaan Haltia vielä viimeisen kerran huomasin, että huipun päälle oli laskeutunut todella sakea sumupilvi. Tämä oli tapahtunut hyvin nopeasti ja huomaamatta, sillä aiemmin taivas oli täysin kirkas. Muistan miettineeni, että onneksi se ei laskeutunut meidän päällemme ollessamme huipulla.
Mökin lähestyessä jouduimme hieraisemaan silmiämme. Sen ympärille oli ilmestynyt yli kymmenen lumikelkkaa ja terassilla oli mies pelastuspuvussa polttelemassa savuketta. Kello taisi olla noin kahdeksan aamulla. Kävelimme kohti mökkiä miettien, että kannattaakohan meidän hakea sinne jättämämme koppa olutta ja muuta tärkeää. Tervehdin mielestäni yllättävän sujuvasti terassilla ollutta miestä ja sanoin, että tulimme hakemaan tavaramme. Menimme sisään ja siellä meitä odotti parikymmentä norjalaista pelastajaa. Yritin selittää tilannetta ruotsiksi, mutta ei siitä enää tässä vaiheessa oikein mitään tullut. Sain kuitenkin sanottua, että olimme tulossa Haltin huipulta. Pelastajat katselivat varusteitamme ja huomasin, miten reaktiot jakautuivat selkeästi kahteen leiriin. Toiset näkivät tilanteen hyvin koomisena, toiset hieman vakavampana. Yksi jälkimmäisen edustajista totesi, että juuri meidän kaltaisiamme tyyppejä he yleensä täältä etsivät ja oikeassahan hän oli. Hän myös lisäsi, että tähän vuodenaikaan (lumien sulaessa) Haltille ei oikeastaan kannattaisi mennä missään varusteissa, saati sitten näissä.
Myöhemmin käydessäni (kevättalvella 2018) Kilpisjärvellä, ymmärsin hyvin hänen lausuntonsa, sillä varsinkin vähän matalammalla sulavat lumet ja jäät tekevät maastosta täysin arvaamattoman. Sama mies huomautti vielä pilvestä, joka oli laskeutunut huipun päälle. “Jos olisitte olleet huipulla sen laskeutuessa, olisitte kadottaneet suuntavaistonne täysin. Olosuhteet voivat muuttua minuuteissa!”. Myönsimme ajattelemattomuutemme ja pahoittelimme tilannetta. Tässä vaiheessa yksi pelastajista tuli pirteästi kysymään, että oliko mökistä löytynyt kaljakoppa meidän? Guilty as charged.
Tästä pienimuotoisesta fiaskosta huolimatta pelastajat antoivat meidän jäädä torkkumaan mökkiin, samalla kun he lähtivät etsimään kadonnutta poromiestä. Tämä sopi meille enemmän kuin hyvin! Ei kulunut montaa sekuntia, kun olimme sammuneet punkkiimme.
Heräsimme joskus kahden aikaan iltapäivällä ja aloimme kankeasti valmistautumaan viimeiseen kymmenen kilometrin rykäisyyn autolle. Talsiessamme jälleen kerran sohjoisessa lumessa, totesimme alkuperäisen aikataulun olleen hieman optimistinen. Tromssan bisset saivat jäädä, sillä oli aika lähteä kohti kotia. Eipä ekstrapyrähdys sinne oikein enää kiinnostanutkaan.
Viimeinen haaste oli tietysti ajomatka takaisin kotiin, joka piti suorittaa vuorokauden sisällä. Jälleen kerran arpakone valitsi minut ja lähdin ajamaan iloisesti takaisin kohti kotia. Pysähdyimme Kolarissa syömässä ja Oulussa mietimme vielä, että pitäisikö ottaa breikki, mutta päätimme viedä reissun maaliin. Johonkin ne kilometrit vaan katosivat ja “pian” olimme Vaasassa. Torkkujen jälkeen jatkoimme Miskan kanssa Tampereelle ja minä vielä takaisin kotiin Helsinkiin. Muistan vielä tyhjentävän olon romahtaessani kotisohvalle. Kolmessa vuorokaudessa olin juossut Helsinki City Runin, olimme ajaneet Haltille (yli 1200 km suuntaansa), talsineet yli maratonin verran huiputtaaksemme sen ja palanneet kotiin. Unen määrää koko reissun aikana en halua edes muistella, mutta hyvä jos tuli 10 tuntia täyteen. Huhhuh.
Jälkikäteen ajateltuna tässä touhussa oli hieman sellainen Napapiirin Sankarit meininki, niin hyvässä kuin pahassa. Olen ylpeä sinnikkyydestämme ja tavoitteen saavuttamisesta, mutta samalla on pakko myöntää, että eihän tuossa ollut paljoakaan järkeä. Jos jotain jäi käteen, niin tämän jälkeen olen (vaihtelevalla menestyksellä) yrittänyt edes vähän miettiä varusteita ennen tällaisia keissejä ja pyrkinyt ilmoittamaan jollekulle, että mihin olemme menossa. Kaverini ovat itseasiassa jopa käyttäneet lausetta “lähti kun tennareilla Haltille” kuvailemaan ns. nopeaa improvisoitua (lue: ei niin hyvin suunniteltua) lähtöä!
Loppupeleissä tämä reissuhan onnistui ihan kuin elokuvissa, mutta oliko tässä nyt sitä sisua, sen voit ihan itse päättää. Oli tuomio mikä tahansa, niin meikäläiselle tulee varmaan aina rakentumaan pieni virne naamalle, kun muistelen tätä seikkailua.
Keräsimme reissulla kuvatut videot kasaan ja koostimme tällaisen kokonaisuuden YouTubeen. Instagramin stoorikokoelmasta voi myös saada aitoa tilannekuvaa neljän vuoden takaa!
Muistakaa, että hädän hetkellä muovipussit jalassa pelastaa.
