Málaga – Ensimmäinen Keissi

Pitää heti alkuun todeta, että tämän stoorin pointti ei oikeastaan ole itse matka vaan se miten pääsin takaisin kotiin. Kaikki lähti käyntiin joulukuussa 2013, jolloin päätin ostaa lentoliput Málagaan tapaamaan inttikaveriani, joka oli muuttanut sinne palveluksen jälkeen.

Skipataan puoli vuotta eteenpäin kesäkuuhun ja viikko ennen lähtöä kaveri ilmoittaa, että ”hitto silloinko sä olit tulossa? Mä oon just silloin Suomessa!”. Nice! Nollakokemus yksin matkustamisesta tai hostelleissa yöpymisestä pisti miettimään, että kannattaako edes lähteä. Onneksi seikkailufiilis voitti!

Jälkikäteen naurattaa, mutta muistan vieläkin miten kankeasti koko keissi lähti käyntiin. Turistitoimistolla en uskaltanut puhua juuri yliopistolla aloittamaani espanjaa ja vastapainona opas ei oikein handlannut englantia. Todella kankean kanssakäymisen jälkeen poistuin ja päätin, että loppureissun puhun espanjaa, kävi miten kävi. Tämä päätös oli reissun käännekohta ja tulevien kielimatkojeni kulmakivi, sillä sain pian huomata miten paikalliset lämpenivät antaessani kaikkeni puhuakseni heidän kieltään. Jopa mäkkärissä käynnistä tuli elämys, saadessani ihmiset nauramaan “andalusialaisella elokuva-aksentillani”. Väärinymmärryksiä tuli vaikka toisille jakaa, mutta loppupeleissä ne tekivät vain hyvää! Kiitän vielä tänäkin päivänä itseäni tästä pienestä, mutta kauaskantoisesta päätöksestä.

Yksi reissun mieleenpainuvimmista hetkistä oli kuitenkin se, kun ensimmäisenä iltana kävelin yksin rantaa pitkin kohti hostellia ja vähän apeana mietin, että mitä oikein teen täällä ja onko tässä touhussa mitään järkeä. Sitten saavuin hostellille ja maailmankuvani räjähti. Yhtäkkiä ympärilläni oli maailman sosiaalisimpia ihmisiä, joita tuli ja meni miten sattuu (yhtäaikaisesti hostellien hienoin ja haikein aspekti). Sen illan jälkeen en ollut enää tämän reissun aikana yksin.

Mitä Málagassa sen jälkeen tapahtui oli loppupeleissä aika perus lomailua, mutta muistan vieläkin miten kikseissä olin löytäessäni yksinmatkustamisen hienot puolet. Muutaman päivän aikana ehdin rikkoa puhelimeni ja korjata sen paikallisella, suhteellisen shady:llä korjaajalla, syödä huikeeta paellaa parin suomalaisen opiskelijan kanssa ja seurata futiksen MM-kisoja ranskalaisten hostellijäbien kanssa. Kävin myös kanadalaisen tytön kanssa Gibraltarilla fiilistelemässä brittimeininkiä ja kiipeämässä Rock of Gibraltarin huipulle. Siellä tuli myös päätettyä, että jonain päivänä löytäisin itseni vastapäätä Marokon puolella siintävän Jebel Musa vuoren huipulta.

Man meets Monkey

Viimeisenä iltana osallistuin vielä baarikierrokselle ja siellä viimeistään tajusin, että yksin matkustaminen voi olla omalla tavallaan vapauttavaa. Oman fiiliksen mukaan voi hakeutua seuraan tai vaan fiilistellä itsekseen. Mutta joo, sitten päästään asiaan.

Eli, vaikka tämä koko keissi oli monella tapaa käänteentekevä  tulevaisuuden fiiliksien kannalta niin vasta se, mitä tapahtui viimeisenä päivänä teki tästä oleellisen tärkeän.

Kuvitelkaa tällainen tilanne: paluulento kotiin lähtee Malagán kentältä kymmeneltä illalla. Kelasin, että lähden seitsemän aikaan kävelemään keskustasta juna-asemalle ja nappaisin sieltä junan kentälle. Saman junan, jolla saavuin kaupunkiin viisi päivää sitten, helppoa! Pääsin asemalle, ostin lipun ja astuin junaan. Sisällä keskityin pakkaamaan reppua lentokuntoon välillä vilkuillen ulos ja todeten suunnan olevan oikea. Juna alkoi tehdä pientä kiertoa sisämaata kohti, mutta muistelin sen tehneen niin myös tulomatkalla. Kierto kuitenkin tuntui vaan jatkuvan, joten päätin kysäistä vieressä istuvalta mieheltä, että onhan tämä juna varmasti menossa lentokentälle. Hölmistynyt mies toteaa että ei, suuntana on maaseutu ja junamatka toiseen suuntaan lentokentälle kestää vähintään 40 minuuttia. Seuraavaa pysäkkiä odotellessa mietin, että ei hätää, eiköhän niitä junia kulje ja vielä on kaksi tuntia aikaa koneen lähtöön. Tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen juna viimein pysähtyi ja hyppäsin ulos huomatakseni, että paikallinen asema on suljettu, ympärillä on ainoastaan uneliaita maalaistaloja ja seuraava juna lähtisi kohti lentokenttää niin, että olisin perillä kentällä vain 10 minuuttia ennen koneen lähtöä… Nihkeetä! Hetken kuluttua muuten autiolle asemalle saapui nainen, jonka kanssa käydyn hulvattoman espanjankielisen keskustelun aikana kävi ilmi, että takseja ei ole, bussit eivät kulje ja junalla ei ehdi. Sydämeni alkoi pikku hiljaa skipata tahtia, mutta kysyin kuitenkin vielä, josko hän tuntisi jonkun jolta voisi saada kyydin. Eipä tietenkään.

Oliko tässä elämäni ensimmäinen myöhästyminen lentokoneesta?

No ei hitossa! Päätin lähteä juosten kiertelemään läheisiä taloja siinä toivossa, että kävisi flaksi. Ensimmäisellä pihalla, jolle päädyin oli pysäköitynä auto, jonka sisällä oli kaksi skidiä ja vieressä kaksi miestä. Neljän kurssin espanjantaidoilla yritin selvittää tilannetta ja suhteellisen pitkän väännön jälkeen toinen miehistä sanoi, että hyppää kyytiin, katsotaan mitä tapahtuu! Kello alkoi olla jo yhdeksän, joten mitään menetettävää ei ollut. Yritin jutella parhaani mukaan elämästä espanjaksi (eipä hän englantia puhunutkaan) samalla kun paahdoimme lievällä ylinopeudella läpi maaseudun. Kävi ilmi, että hän oli matkalla kotiinsa kahden lapsensa kanssa ja että he sattuivat asumaan suhteellisen lähellä lentokenttää. Hän myös totesi, ettei minun tarvitse maksaa mitään kyydistä, mutta iloni tästä mielettömästä sattumasta oli niin suuri, että halusin välttämättä antaa pienen korvauksen. Lähestyessämme kenttää en voinut uskoa tuuriani ja yritin jotenkin saada osoitettua suunnattoman suurta kiitollisuuden tunnettani tälle mielettömälle tyypille. Ihan kuin en olisi reissuni aikana jo saanut tarpeeksi esimerkkejä maailman ja ihmisten huikeudesta. Saapuessamme kentälle kiitin lämpimästi tätä jätkää, heitin kivet skidien kanssa ja ehdin juuri täydellisesti koneeseen.

Koko lentoni takaisin Suomeen kuluikin sitten pohdiskellessa äskeistä seikkailua, ihmisten huikeutta sekä ylipäätään koko reissua. En tiedä mitä tein ansaitakseni tuon onnen, mutta wadap! Kiitos Espanja, kiitos maailma ja ennen kaikkea kiitos Alberto, arjen sankari! Laskeutuessani Suomeen päätin, että jonain päivänä palaan vielä Malagáan, otan saman väärän junan ja etsin käsiini tämän kaverin, jotta voin vielä kertoa kuinka paljon tämä pieni ele merkitsi eksyneelle opiskelijalle.